On normaalia kokea syyllisyyden ja häpeän tunteita, kun elää tai on elänyt väkivaltaisessa suhteessa tai on kokenut mitä tahansa väkivaltaa. Syyllisyys ja häpeä eivät kuulu väkivaltaa kokeneelle, mutta ne ovat väistämättä osa hänen kokemiaan tunteita. Näiden tunteiden kanssa voi olla vaikea elää. Ne voivat tuntua levottomuutena ja kyvyttömyytenä rentoutua tai asettua rauhalliseen mielentilaan, vaikka tietäisi järjellä, että kaikki on hyvin. On hyvä opetella itsemyötätuntoa ja lempeyttä itseään kohtaan. Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi menneistä virheistä koko loppuelämääsi – jos koet syyllisyyttä jostakin. Väkivaltaa kokenut ei ole aiheuttanut väkivaltaa, hän ei vain tiennyt, miten päästä tilanteesta pois. Näiden tunteiden kantaminen ei muuta menneisyyttä.
Syyllisyyttä voi lievittää ajatus siitä, että toimit silloin niillä voimavaroilla, tiedoilla ja ymmärryksellä, jotka sinulla oli käytettävissäsi sillä hetkellä. Tuolloin ei ajatellut tai välttämättä toiminut samalla tavalla kuin nyt. Jokaisella on omat ainutlaatuiset vahvuutensa ja kykynsä, ja ne vaihtelevat tilanteen ja ajan mukaan. Kun on elänyt pitkään alistettuna, asioita ei näe samalla tavalla kuin silloin, kun on täysin vapaa ja voimissaan.
Syyllisyyden ja häpeän tunteet voivat estää väkivaltaa kokeneen kertomasta tilanteestaan kenellekään tai hakemasta apua. Monet selviytyjät ovat kuitenkin kertoneet, että hiljaisuuden muurin murtaminen auttoi heitä jälkeenpäin. Se, että on kertonut jollekin, mitä on tapahtunut. Asia jäsentyy ja muuttuu helpommin käsiteltäväksi, kun sen pukee sanoiksi ja puhuu siitä.
Syyllisyyden tunne on myös mielen tapa selviytyä. Kun ihmiselle tapahtuu jotain kohtuutonta, kuten väkivaltaa, hän alkaa etsiä syitä tapahtuneelle itsestään. Ihmismieli pyrkii aina logiikkaan ja etsii selitystä kohtuuttomalle. Kun väkivallan tekijä vielä syyllistää kokijaa, on helppo osoittaa sormella itseään. Kokija on saattanut kuulla esimerkiksi, että ”koska sinä teit noin, minun oli pakko tehdä näin”. Väkivaltaa kokenut voi aidosti selittää tekoja itselleen ja muille sanomalla olleensa itse hankala tai vaikeasti ymmärrettävä. Tämä on inhimillistä psyykkisellä tasolla, mutta väkivallan kohdalla on tärkeää tunnistaa todellinen syyllinen. Ulkopuolisen kanssa puhuminen voi usein auttaa tässä.
Syyllisyys ja häpeä voivat kääntyä itseä vastaan ja ilmetä esimerkiksi kokemuksena arvottomuudesta tai riittämättömyydestä tai toisaalta rajattomuuden tai ylemmyyden tunteina. Häpeään liittyy myös vertailu muihin. Häpeän kanssa työskennellessä voi kysyä itseltään: kenen silmin katson itseäni? Syyllisyys ja häpeä piiloutuvat usein toiminnan taakse tai roolien suojiin. Syyllisyyden tunteita kantava voi kokea, että hänen pitäisi olla jollain tavalla toisenlainen. Syyllisyyttä voidaan kokea myös silloin, jos lapset ovat altistuneet väkivallalle. Tästä huolimatta väkivalta on aina tekijän vastuulla. Tilannetta voi yrittää selittää lapsille heidän ikätasonsa mukaisesti ja pyytää heiltä anteeksi sitä, ettei pystynyt suojelemaan heitä. Aikuiset voivat lopulta ainakin jossain määrin päättää omasta elämästään, mutta lapset ovat aina riippuvaisia aikuisista. Lasten turvallisuuden varmistamiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen, ja jos omat keinot eivät riitä, on haettava ulkopuolista apua.
Syyllisyys on vain tunne. Voit käsitellä sitä, ja se menee ohi. Ole lempeä itsellesi ja kannusta itseäsi kohti turvaa.